Helppoo ja kivaa

Se on varmaan vanhuuden merkki, kun alkaa murehtia tulevista sukupolvista ja siitä, millainen kulttuuri koiraharrastuksessa vallitsee viiden tai kymmenen vuoden päästä. Sen pidemmälle ei vielä voi murehtia, koska silloin todella joutuisi käsittelemään samalla omaa nousevaa ikäkriisiään ja sehän ei sitten kyllä ole enää mielyttävää luettavaa kenellekään.

Mutta aidosti pieni huoli kalvaa mieltä, minkälainen on ihmisten kokemus tulevaisuudessa tulee olemaan työ -ja harrastuskoirien kanssa sen perusteella, minkälaisia päätöksiä koiraurheilun osalta tehdään tänä päivänä. Erityisesti mua tällä hetkellä huolettaa trendi, jossa lajien vaatimustasoa lasketaan, ja miksi se näyttäytyy mulle tikkuna sielussa.

Koiraurheilu on vaikeaa ja työlästä, jos ihan totta puhutaan. Etenkin monilajitreenaajana sitä joskus toivoisi, että pääsisi vähän helpommalla eikä ihan niin isoa työtuntimäärää menisi sen lajin suorituksen rakentamiseen. Niin paljon kun nautinkin aina kesästä ja maastolajeista, huomaan että syksyn loppua kohden olen aina vähän huojentunut, että maastot jää tauolle ja usein pidetään silloin muistakin lajeista pieni breikki, että kaikki meistä saa palautua ja aikaa jää kaikenlaiseen muuhun puuhaan enemmän.

Silloin kun itse on fyysisesti ja henkisesti aika ventti treenirupeamasta, sitä todella myös ymmärtää miksi on mukavaa harrastaa koirien kanssa vain jotain yksittäistä yksinkertaista lajia, jossa treenit on sisällä sään ulottumattomissa, kokeisiin pääsee melko minimimäärällä treeniä ja tuloksia tulee vaikka koiran suorituksesta löytyy puutteita. Se on helppoa ja kivaa, keneltä se on pois. Jos kynnys harrastamiselle madaltuu entisestään, se tuo uusia harrastajia lajien pariin ja yhä enemmän kotikoiria tuodaan aktivoitumaan harrastamalla. Mikä on aidosti hienoa ja yksi syy miksi esimerkiksi virike-nose on ihan parasta ja kannustan ihmisiä siihen täydestä sydämestä.

Se tikku sielusta kuitenkaan ei aivan jätä rauhaan sellaisesta syystä, joka on aivan yhtä henkilökohtainen. Koska vaikka tunnistan ja hetkittäin tunnen sen kaipuun että olisi joskus kiva päästä helpolla ja saada pienellä vaivalla hyvää tulosta, löytyy paljon syvempi tarve joka pitää koukussa koiraurheiluun: haaste, vaikeudet ja kehittyminen.

Mauri on mun ensimmäinen oikea palveluskoira, ja vaikka sen tulostaso on ollut sellainen, ettei hävetä sen koiranetin sivua katsella, on matka ollut aidosti haasteellinen. Ollaan jouduttu poistumaan omalta mukavuusalueelta, kaivelemaan sekä omaa että koiran motivaatiota pohjamudista, koettu epävarmuutta ja epäonnistumisia ja epätoivoa. Mikään kurssi, koulutus, valmennus, valmentaja tai henkiparantaja ei pysty tarjoamaan sellaista oppia kuin päästä tiiminä koiran kanssa valloittamaan uusia pelikenttiä, jotka aluksi tuntuu aivan mahdottomilta toteuttaa, nimenomaan siksi että se on vaikeaa.

Vaikeaa on ollut myös hyväksyä se, että tottiksen arvostelussa jokainen virhe, epätarkkuus ja etenkin voimakkuuden puute mainitaan, sakotetaan pisteissä ja avataan yleisölle. Olen miettinyt sen vaikutusta siihen, kuinka motivoivana palveluskoiralajit yleensä nähdään, ja olisiko erilainen arviointisysteemi kannustavampi uusille treenaajille  - todennäköisesti olisi. Ihmismieli on kuitenkin siitä epeli peli, että kun tarpeeksi monta kertaa saa kuulla – hyvin, hyvin erilaisin sanamuodoin – ”Tee paremmin”, se alkaa löytää uusia resursseja, mahdollisuuksia ja sisua. Ja sitten, lopulta, tehdään paremmin ja lopputulos on parempi.

Sen lisäksi että hyvässä hengessä annettu tiukka palaute toimii ohjaajalle kannustimena, on pakko muistaa palveluskoiralajien yksi perimmäisistä tarkoituksista, eli sen rooli jalostuksen apulaisena ja mittarina. Kun mietin niitä kymmeniä kokeita joita ollaan Maurin kanssa tampattu metsässä ja tottiskentällä, joskus itsekin pysähtyy ihmettelemään, mikä saa koiran kokeesta toiseen seuraamaan sen tismalleen saman kaavion, jälleen kerran palkatta, jälleen kerran väsyneenä maastoista. Tottakai sitä on treenattu ja vahvistettu ja tuettu, eikä se ilmaiseksi ole tullut. Mutta mikään määrä treeniä, taitoa tai osaamista ei mahdollistaisi tällaista kokonaisuutta, ellei siellä olisi taustalla sellaista genetiikkaa, joka antaa siihen myöten. Vaikka Mauri ei koskaan ole ollut nopein tai näyttävin koira, se on sellainen varma kuormajuhta, joka mennä puksuttaa eteenpäin satoi tai paistoi. Koira, joka ei ole koskaan reagoinut laukauksiin ja joka on treenannut ja kisannut (kop KOP) aktiivisesti melkein yhdeksän vuoden ikään ilman ainoatakaan vakavaa sairastumista, loukkaantumista tai muuta fyysistä estettä.

Tällaisen koiran taustalla on paljon hyvin tietoisia valintoja ominaisuuksiltaan sopivien koirien jalostuskäytöstä, josta ei voi kuin nöyrästi kiittää ja olla kiitollinen. Se harrastajan harras toive saada käsiinsä kiva koira, joka tykkää treenata ja on kropaltaan siihen kykenevä, taas ei ole mitään siihen verrattuna, kun lähdetään miettimään tarvetta toimiville työkoirille. Vieläkään ei ole sellaista teknologiaa, joka korvaisi viranomaiskäytössä hyvän, toimivan koiran. Tämä kokonaisuus, jossa kasvattajat pyrkivät kasvattamaan toimivia koiria, harrastajat pääsevät toteuttamaan omia harrastusunelmiaan ja samalla asettavat koiran sen koulutustason lisäksi sen geneettistä kykenevyyttä mittaavien lajien mittareiden eteen, mahdollistaa sen, että tulevaisuudessakin meillä on työkäytössä olevia, toimivia koiria.

Siinä se sieluun tökkäävän tikun ydin oikeastaan onkin. Kun koiraurheilulajien vaatimustasoa helpotetaan, me samalla menetetään yksi pienen pieni osa sitä mittaristoa, joka kaikessa rehellisyydessä ei koskaan ole ollut täydellinen. Jos nyt ajatellaan BH-koetta, niin itse kisaajan housuissa olen ollut siinä tilanteessa, että olen purrut hammasta kun on ärsyttänyt viedä nuori koira tekemään tuplana palkaton seuraamiskaavio – ei se ole hauskaa eikä se silloin ole tuntunut tarpeelliselta. Mutta silloin se BH-kokeen suorittaminen nuorella koiralla on myös kertonut jotain siitä koirasta – sillä on ollut henkistä kapasiteettiä ja sinniä tehdä ja toteuttaa se vähän ärsyttävän pitkä kaavio. Kun taas yksi pikkupyrähdys seuraamista ja jäävät liikkeet ovat aidosti ihan mukava pikkujumppa käydä toteuttamassa nuoren koiran kanssa, se ei vaadi koulutuksellisesti samanlaista panostusta koiran työskentelyn keston rakentamiseen (jonka epäilen heijastuvan negatiivisesti seuraavien koeluokkien suorituksiin), eikä se myöskään samalla tavalla kerro koiran kykenevyydestä toteuttaa sinnikkäästi sille annettua tehtävää. Se on yksi pieni palanen isompaa mittaristoa, eikä se tule yön yli muuttamaan meidän koiramateriaalia tai niiden treenaamista. Mutta se suunta on silti huolestuttava.

Toinen huolestuttava asia on hallintatehtävien helpottaminen. Rally-tokossa käytösruutu oli lähes ainoa tehtävä joka mittasi koiran hallittavuutta kaikenlaisten temppu -ja houkutuspelikenttien ulkopuolella, ja sehän heitettiin mäkeen jo ajat sitten. Nyt kun BH-kokeen paikallaoloon suunnitellaan helpotuksia, alkaa mieleen hiipiä uusi huoli, joka on yleisen hallittavuuden ja tasapainoisuuden tarpeen pieneneminen. Ja jälleen, tiedostan että kyseessä on vain yhden mittarin yksi pieni muutos – mutta muutos silti väärään suuntaan.

Yksi henkilökohtainen mutu ja toivottavasti perusteeton pelko on harrastuskoirien yleisen hallinnantason heikkeneminen, ja nyt puhutaan ihan arjen hallittavuudesta. Paikallaolo ei ole teknisesti haasteellinen liike opettaa, mutta se vaatii impulssikontrollia, keskittymistä ja hallintaa. Näitä kolmea asiaa me ei saada menettää, ohjasi koiraurheilulajien liikkeet mihin tahansa suuntaan meidän treenaamista. Koiraurheilussakin on niin paljon sellaista turhaa kuviokelluntaa, missä tehtävät on lähinnä temppuja ja lähes hassuja yhdistelmiä semihyödyttömiä käytöksiä, joita on kauhean mukava treenailla. Jos hallintaa vaativia liikkeitä aletaan helpottaa tai poistaa, kuinka kauan menee siihen, että niihin kiinnitetään vielä nykyistä vähemmän huomiota treeneissä? Ja miten kauan tarvitsee taivaltaa koiraurheilutaivalta eteenpäin, kun ei olekaan enää niin kriittisen huono ominaisuus koirassa, jos se on niin epätasapainoinen ja impulsiivinen että pitkien varmojen paikallaolojen rakentaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta (etenkin jos se samainen koira tekee tosi tosi nätit nopeat noudot ja tarjoaa silmäkarkkia tuomarille olemalla extraenerginen ja voimakas liikkeissään)? En jatka enää sen pidemmälle tätä omaa henkilökohtaista pientä dystopia-kuplaani, mutta ehkä joku voi tästä alkaa pohtimaan pitkän aikavälin seurauksia myöskin työkoiramateriaalin osalta.

Aidosti toivon kaikille uusille harrastajille matalaa kynnystä aloittaa, kivoja onnistumisen kokemuksia myös kokemattomalle treenaajalle ja sitä samaa itsenstä ylittämisen euforiaa, mikä ainakaan mut saanut koukkuun koiraurheiluun. Kuitenkin toivon myös, että jossain kohtaa harrastusta tulee se hetki, kun joku laji, liike tai tuomari myös vaatii enemmän, sanoo että ”tehkää paremmin”. Jos meillä silloin on vielä toimiva arvioinnin mittaristo sille suoritukselle, on käsillä myös samalla arvokas mahdollisuus näyttää, minkälainen potentiaali siinä koirassa piilee.

Kirjoittaja: Elli Kinnunen